in finnish only
… koska last.fm listat eivät aina kerro kaikkea.
♥# AC/DC
En voi sijoittaa millekään sijalle. AC/DC on ja tulee aina olemaan se kovin rokkipändi minulle.
Veljeni tutustutti minut AC/DC:n musiikkiin joskus ollessani alle 10-vuotias huudattamalla isäni Highway to Hell LP:ltä äänitettyjä biisejä joka aamu ennen kouluun lähtöä [olimme tuolloin molemmat samalla ala-asteella, ja menimme yhtä matkaa kouluun]. En aluksi pitänyt kovinkaan paljoa AC/DC:stä, mutta pikkuhiljaa se ikääkuin kasvoi minuun ja lopulta… olin jo kova fani!
Kuuntelin jatkuvasti veljeni huoneessa AC/DC:n levyjä, ja lainasin niitä suuret, tuohon aikaan vielä siniset lapsensilmäni loistaen ”saanko lainata tätä levyä, kiltti veli?” –tyyliin. Ja aina sain.
En myöskään aluksi pitänyt kun vain ns. vanhasta AC/DC:stä. Kuten kaikki hyvin tietävät, AC/DC:n ensimmäinen laulaja Bon Scott [♥] tukehtui kuoliaaksi 1980, ja sen jälkeen yhtyeessä on laulanut Brian Johnson. En pitänyt aluksi ollenkaan Bonin jälkeen tehdyistä levyistä. Niistäkin tosin opin pitämään… hieman myöhemmin. Mutta yhä ne vanhemmat levyt iskevät enemmän.
AC/DC:tä mollataan usein, koska yhtye on muka ”tehnyt saman levyn aina uudestaan”, soittaa ”junttirockia” tai ”seksististä, tylsää ja itseääntoistavaa riffirockia”. Ei, kun noin puhutaan, kyseessä on Popeda. Ei AC/DC.
Sitä paitsi, harva edes älyää kuinka vaikeaa on toistaa itseään vuodesta toiseen onnistuneesti. On varmasti erittäin haastavaa tehdä samantasoista musiikkia kuin debyyttilevy 40 vuotta eteenpäin, ne?
Kelatkaa vaikka Rollareita… ovat hyppineet ties vaikka mille sivuteille yrittäessään pitää itsensä rock-bändinä, eivätkä ole olleet sitä sitten 80-luvun alun [ja ei sitten vedetä johtopäätöksiä että mollaisin Rollareita. Olen aika kova fani.]!
AC/DC on sujut itsensä kanssa, tekee hyvää musiikkia, ja minun mielestäni jokainen levy on täysin erilainen. Jos alkaisin analysoida syvällisesti… mutta en ala. AC/DC on rock’n’roll bändi, se ei kaipaa syvällistä analyysiä. It’s only rock’n’roll and I like it.
☆ AC/DC @ Olympic Stadion 17.6.09
Todellinen Dream Come True. En olisi ikinä uskonut näkeväni AC/DC:tä livenä, koska
A) AC/DC konsertoi Suomessa kohtalaisen harvoin ja
B) kuka tahansa bändin jäsenistä voi kuolla ihan milloin tahansa [pessimisti, moi? Vain realisti.].
Yleensäkin jo uuden albumin ilmestyminen 2008 oli sellainen vetypommi, jota en ollut ikinä uskonut tapahtuvan, ja sitten vielä maailmankiertue joka ulottuu Suomeen. Mieletöntä.
Jos minua ei näy foorumilla päivämäärän 18.6.09 jälkeen, olen kuollut aivoverenvuotoon ja rokkaamisen aiheuttamiin komplikaatioihin.
Lisää keikasta Journalissa ja Fumetsussa.
1# Indochine
Kohtalaisen nopeassa ajassa listasuosikiksini noussut ranskalainen new-wave bändi. Löysin Indochinen erään lemppariyhtyeeni kautta ja olen onnellinen että löysin.
Kyseessä oli siis Placebon solistin Brian Molkon yhteistyö Indochinen kanssa; hän lauloi Nicola Sirkisin kanssa uusimmalla levyllä duettona ”Pink Water 3” –kappaleessa, jonka kuuntelin kait YouTubesta, vai olisiko ollut Placebon kotisivuilta…? En muista, mutta pidin biisistä, ja halusin tietää mikä tämä Indochine –yhtye on. Ja eihän siinä kauaa kestänyt, niin olin koukkuuntunut uuden albumin Alice & June sinkkujulkaisuihin.
Pk-seudun musiikkivarastosta löytyi tasan yksi ja ainoa Indochine LP vuodelta 1983, ja sain sen aneltua lainaan. Ko. levy oli toinen albumi, Le Peril Jaune jota kulutin melkein puhki [ja äänitin itselleni, hih hih] ennen kuin palautin. Olin totaalisen koukussa.
No, ilokseni Indochinen levyjä ei ole ikinä julkaistu suomessa, joten jouduin hommaamaan levyni Ranskasta – tai ranskankielisistä maista. Ja kummini asuvat Belgiassa… Loistava tilaisuus joululahjatoivomuksiin!
Indochine on onnistunut tekemään nerokasta ja toimivaa popia 80-luvun alusta nykypäivään, ja odotan jo Indochinen uutta albumia, joka julkaistaan 9.3 Ü Heidät haluaisin joskus nähdä livenä, mutta harmikseni Indochine ei ole ikinä esiintynyt Suomessa, eikä kait ollenkaan Pohjoismaissa…
2# Manic Street Preachers
→ Nicky Wire, James Dean Bradfield
Manic Street Preachers.
Hmm.
Tämä yhtye on minulle kuin isä ja äiti, kuin Pyhä Raamattu ja Katekismus, terapeutti ja opettaja. Voisin ylistää loputtomiin, mutta sanon vain, että kyseinen bändi muutti koko elämäni kertaheitolla.
Ensimmäinen albumi jonka kuulin, oli toinen albumi, Gold Against The Soul. Laitoin sen joskus yöllä kannettavaan levysoittimeeni soimaan ja kuuntelin korvalappustereoilla kun en saanut unta. Ja sen sen levyn kuuntelun jälkeen saanutkaan unta!
Sleepflower potki heti lujaa ja siitä eteenpäin koko levy. Olin aivan myyty!
Varsinkin Manic Street Preachersin ensimmäiset kolme levyä ovat minulle tärkeitä. Kolmannen levyn jälkeen kitaristi/sanoittaja Richey James katosi, eikä häntä ole vieläkään löydetty. Hän on minulle hyvin tärkeä, ehkä hieman samalla tavalla kuin hide. Tätä on hyvin vaikea selittää…
Hänen lyriikkansa muuttivat maailmani ja tukevat minua yhä. En voi edes kuvailla sitä älykkyyttä…
Uusi albumi Journal For Plague Lovers sai minut itkemään ensimmäisen kerran puoleen vuoteen - bändillä on uskomattoman suuri, emotionaalinen vaikutus minuun.
→ Nicky Wire
Nicky, tuo mies jonka älyykkyys on suorastaan seksikästä, julkaisi soololevynsä I Killed The Zeitgeist 2006, ja en pitänyt siitä aluksi paljoakaan. Ei tarttuvia biisejä, ei oikeastaan mitään. Vain nimikkobiisistä pidin. Jätin levyn uinumaan joksikin aikaa, kunnes löysin sen uudestaan… Ja mitä löysinkään!
Wiren biiseissä ja sanoituksissa on sitä asennetta mitä Manicsissä oli alkuaikoina. Saan näistä lauluista niin paljon voimaa jatkaa eteenpäin ja hyviä fiiliksiä, että levy on minulle yksi tärkeimpiä 2000-luvulla julkaistuja levyjä.
→ James Dean Bradfield
James Dean Bradfieldin levy ilmestyi tasan samana vuonna kuin Nicky Wiren… Hm, ehkä se selittää miksi en niinkään hurmioitunut Nicky Wiren levyyn, koska tämä Bradfieldin soolodebyytti on hyvin potentiaalinen pop-levy. Levyllä on paljon erittäin hyviä sävellyksiä ja näppäriä pop-biisejä. Hyvä että tällaiset ”rallatukset” tulivat Bradfieldin omalle levylle, sillä jos tälläistä olisi löytynyt 2008 –vuoden Manics albumilta Send Away The Tigers, olisin suoraan sanottuna ollut pettynyt.
#3 X JAPAN
→ hide [with the Spead Beaver], Zilch, YOSHIKI, VUK…
X eli X JAPAN, mutta mina kutsun sitä aina vain X:ksi jostain oudosta mieltymyksestä. X oli ensimmäisiä bändejä mihin törmäsin kun aloin kuuntelemaan ja ottamaan selvää japanilaisesta musiikista. Muistaakseni sain vihiä tästä bändistä eräältä foorumikaveriltani, jonka kanssa olin aluksi jutellut Malice Mizerista. Ko. kaverini oli tajuttoman fanaattinen hide -fani, ja sitten siitä pomppasi ylös X:n nimi.
En aluksi pitänyt X:stä niin paljon kuin sen aikaisesta suosikistani, Malice Mizerista [josta seuraavaksi enemmän], mutta pikku hiljaa, ihan huomaamatta X:stä tuli erittäin tärkeä bändi ja se kipusi TOP 10 listalleni, jonne on kohtalaisen vaikea päästä.
Kenties X:n musiikin monipuolisuus vetosi minuun. Siinä oli paljon Anthraxin ja Helloweenin tyylistä speed- ja thrash metallia, Scorpions -tyylisiä voimaballadeja, mahtavia sovituksia kuten Queenillä, hard rock riffejä AC/DC:n ja Skid Rown tyyliin... Mutta silti se ei kuullostanut sillisalaatilta tai muiden matkimiselta.
X:n musiikillinen kehitys on myös hyvin kunnioitettava, ja viideltä levyltä löytyy musiikkia ääripäästä ääripäähän. X:n ensimmäiset levyt, Vanishing Vision ja BLUE BLOOD ovat henkilökohtaiset lempparini, mutta rakastan muitakin. Hyppy kahden ensimmäisen levyn thrash/speed metallista Dahlian elektronisvaikutteiseen, modernimpaan metalliin on uskomaton…
X:n muusikot ovat kaikki värikkäitä ja moniulotteisia persoonia, ja ennen kaikkea erittäin taidokkaita muusikoita. Heath on jäänyt minulle hieman etäiseksi, sillä Taiji on aina ollut se X:n basisti. Tästä huolimassa heidän kaikkien soittamisensa muodostaa kokonaisuuden joka on kerta kaikkiaan koukuttava. X:n biisit eivät ole vain kertakäyttö tavaraa, vaan löydän niistä joka kuuntelukerralla uusia asioita ja merkityksiä, ja ne avautuvat pikkuhiljaa.
X:n näkeminen livenä olisi jotain mieletöntä. En ole edes varma voisinko mennä ikinä katsomaan heitä, sillä ajatus saman ilman hengittämisestä sen bändin kanssa tuntuu jo järkyttävältä. Pakahtuisin onnesta jo kuukausia ennen keikkaa. Kuitenkin se on unelma.
Ehkä kuitenkin pystyisin siihen...
Uutinen X:n maailmankiertueen ulottumisesta Suomeen sai minut reagoimaan ennen näkemättömällä tavalla. Normaalisti en saa itkukohtauksia tai reagoi kovin tunteikkaasti uutisiin bändeistä, minussa ei asu sellaista yliemotionaalista fangirlia… Mutta kun Takku soitti minulle 1.1.09 aamulla ja kertoi että X tulee suomeen, en voinut uskoa korviani. Pian jalkani pettivät ja valahdin eteisen lattialle itkemään.
☆ X JAPAN tullaan ehkä näkemään Suomessa 2009
→ hide [with the Spead Beaver], Zilch
En pysty nimeämään lempparijäsentä X:stä, mutta jos puhutaan kaikkien soolojutuista, hiden musiikki on minulle kaikista rakkaimpaa.
hiden soolomusiikissa on selvä ero X:n musiikkiin, ja on hienoa että hide levytti omia biisejään niin paljon [kuin ehti]. Olisi ikävää jos ne olisivat jääneet vain jonnekin nuottiläjän väleihin…
HIDE YOUR FACE, PSYENCE ja Ja, Zoo ovat kaikki omalla tavallaan erinomaisia rocklevyjä, ja niiltä kuulee helposti hiden potentiaalin sekä laulajana, laulunkirjoittajana ja kitaristina.
Näin ennakkoluulotonta ja sekopäistä sienirokkia ei ole paljoa tehty, ainakaan vastaavalla ammattitaidolla. SCANNERin ja D.O.D:n kaltaisista kitaravetoisista heavy-biiseistä aina GOOD-BYEn tyylisiin akustisiin juttuihin ja sieltä BLUE SKY COMPLEX ja PSYENCE –tyylisiin jazz-virreisiin pop-kappaleisiin… Loistavaa.
Ja Zilchin aggressiivinen acidpunkmetalcore on aivan omassa luokassaan tietenkin.
4# Bauhaus| Joy Division
→ Bauhaus
→ Peter Murphy, Daniel Ash, Love & Rockets, Dali’s Car, Tones on Tail
Bauhaus löytyi alkutaipaleellani tutustuessani goottirockiin, eli ehkä kolme vuotta sitten [?]. Lainasin kirjastosta itselleni tuplakokoelma-LP:n, ja… se oli aika vaikeaa tavaraa sulatettavaksi silloin. Kuitenkin tykästyin pariin kappaleeseen, joita sitten kuuntelin enemmän, ja pääsin lopulta sisään Bauhausin musiikkiin… ja siitä asti olenkin sitä kuunnellut.
Myöhemmin Bauhaus on saanut paljon merkitystä. Bändin parhaimmat levyt [kaksi ensimmäistä] jaksaa kuunnella vaikka kuinka monta kertaa viikossa, ja aina niistä saa sen saman fiiliksen. Tekisi mieli vetää kaikki goottireleet päälle ja mennä klubille tanssimaan synkeästi. Tai laittaa mustaa huulipunaa. Tai lukea kynttilän valossa jotain kauhuromaania.
Bauhaus on… ainutlaatuista.
→ Peter Murphy → Dali’s Car
Peter Murphyn soolojuttujen kuuntelu lähti yhdeltä goottikokoelma-CD:ltä, jossa oli biisi “Cuts You Up”, joka on aivan loistava. Hommasin itselleni pian Murphyn ensimmäisen soololevyn Should the World Fail to Fall Apart? ja siitä se sitten lähti.
Dali’s Car on projekti jossa Peter Murphy teki musiikkia Japanin efektivelho Mick Karnin sekä Paul Vincent Lawfordin kanssa. Vain yksi albumi ilmestyi, mutta se on sitäkin mielenkiintoisempaa tavaraa.
→ Tones on Tail → Love & Rockets → Daniel Ash
Tones on Tailissa Bauhausin jäsenet Daniel Ash sekä Kevin Haskins tekivät musiikkia 80-luvun alussa. Kokeellista goottiklubielectronicaa, ja lyhyellä urallaan tekivät aika mielenkiintoista tavaraa.
Daniel Ash ja Kevin Haskins siirtyivät vielä entisen Bauhaus-basistin David J.n kanssa Love & Rocketsiin tekemään musiikkia. Ihan mieletöntä kamaa. Enkä lähimpänä olisi kuvaus, jos hiden musiikin tempoa vääntäisi hitaammaksi ja syöttäisi mukaan goottivaikutteita ja vetäisi happoa sitä kuunellessaan. Rakastan tätä! :D
Ja kyllähän noita Daniel Ashin soolojuttujakin tulee kuunneltua.
→ Joy Division
Joy Divisionin Substance –kokoelmalevy on ensimmäinen levy jonka olen ikinä lainannut kirjastosta. Se on myös last.fmäni mukaan eniten kuunneltu levy.. Ei ihme, tuo kokoelma kiteyttää Joy Divisionin.
Joy Division oli hieman kuin Bauhaus, ei avautunut kovin helposti aluksi, mutta sitten lopulta kun päässäni niksahti sopivasti… Tuohon aikaan olin ehkä masentuneisuudeni huipussa, ja Joy Divisionin musiikki antoi paljon voimaa ja auttoi ehkä hahmottamaan omia tuntemuksia.
Tästä esimerkkinä; kirjoitin kerran yölläDead Souls –laulun [lempparini] sanat huoneeni seinille permanenttitussilla. Enkä aamulla muistanut enää mitään.
Joy Division on yhä musiikkia jota voi kuunnella milloin vain, ja aina se toimii. Laskeudun ihan omanlaiseen tunnelmaani heidän musiikkiaan kuunnellessani, tuntuu kuin pulssi hiljentyisi ja hengitys tasaantuisi. Narkoottista.
Jos the Beatles muutti koko musiikin liverpoolilaisittain, niin Joy Division teki saman manchesterilaisittain.
#5 Flesh for Lulu | Lords of the New Church
Kaksi goottirock/new-wave/post-punk/darkwave -bändiä, jotka vuorottelevat ja ovat keskenään hyvin tasaväkiset listoillani. Mahdollisuudet nähkä ko. bändit livenä ovat… hyvin, hyvin heikot.
→ Flesh for Lulu
Flesh for Lulu löytyi sattumalta erään kokoelman kautta. Kyseessä oli bändin [ainoa] hitti I Go Crazy, ja koukkuunnuin siihen. Ei ihme että se oli hitti, loistava pop-biisi. Etsin Flesh for Lulun musiikkia aivan hulluna siitä eteenpäin… Ja olen tullut siihen johtopäätökseen että FXL:n levyjä on vaikea löytää Suomesta. Olen löytänyt kaksi tähän asti. No, anyways. Big Fun City ja Blue Sisters Swing ovat molemmat loistavia levyjä, täynnä ihanaa goottipunkrock asenteista new-wavea.
→ Lords of the New Church
Lords of the New Church löytyi samalta kokoelmalta kuin Flesh for Lulu [kokoelma-albumit ovat kuin suklaarasia!]. Olin jo sitä ennen kuullut Two Witchesin coverinOpen your eyesista, mutta nyt kuulin sen alkuperäisesittäjältä. Ei hirveästi iskenyt. Kiva biisi, mutta en ollut totaalisen hurmioitunut. Lords of the New Churchin fanittaminen alkoi varmaan jostain tyhjästä… Sillä yhtäkkiä kuuntelin vain tajuttomasti Killer Lords –kokoelmaa ja debyyttilevyä, enkä edes muista mistä ne hommasin. No anyways, punk-asenteella vedettya gootti-new-wavea. Omm.
#6 Nine Inch Nails
Ensimmäinen industrial –bändi mihin ikinä tutustuin, ja NIN sai minut myöntämään että konemusiikki voi olla hyvää. Nine Inch Nailsin The Fragile –albumi oli toinen ikinä lainaamani levy kirjastosta [siitä alkoikin minun ja kirjaston CD-osaston pitkä symbioosi], ja se on yhä lemppari albumini. Muistan kun kaverini kysyi minkä levyn olin lainannut, ja näytin kantta. Kommentoin vain ”luultavasti et pitäisi”.
Tuohon aikaan olin hyvin masentunut, ja the Fragilesta muodostui minulle erittäin tärkeä levy. Jo ensimmäisen biisin ”Somewhat Damaged”in lyriikoihin liittyy voimakkaita mielikuvia.
“How could I ever think it’s funny how
everything you swore would never change is different now?”
Muistan kuunnelleeni albumia kerran huoneessani, ja äitini kysyi oven läpi ”milloin sinä tälläistä olet alkanut kuunnella?”. NIN poikkesi aikalailla siitä, mitä olin siihen asti kuunnellut.
Kuitenkin, tykästyin Nine Inch Nailsiin ja siitä asti olenkin kuunnellut NINiä erittäin paljon. Myöhemmin kiinnostuin myös muusta industrialista ja konemusiikista, mutta… se onkin jo toinen tarina.
☆ Nine Inch Nails @ Ankkarock 5.9.09
Olin missannut NINin keikan jo kerran vuonna 2007 kammottavan rahapulan takia, ja voitte vain kuvitella miten onnellinen olin kun kuulin että he tulevat Ankkarockiin! Ankkarockissa oli muutenkin monta bändiä mitä halusin mennä katsomaan [Sonata Arctica, Lapko, Dir En Grey…] ja NIN kruunasi kaiken.
Keikka oli ehkä fyysisin jolla olen ikinä ollut, ja yksi parhaista. Känniset/pilvessä olevat hullut vetivät minut ja kaverini mukaan masokistiseen mosh pittiin, ja kun tulin kotiin nenäni oli murtunut, huuleni revennyt, kasvot ja keho mustelmilla ja aivan arpia täynnä. Se oli silti yksi parhaista keikoista jolla olen ikinä ollut.
#7 YUP | the Wildhearts | MUCC
Asiahan on sillä tavalla, että oikeasti hyvää rokkia on paljon vaikeampi tehdä kuin hyvää poppia. Rakastan hyvää rockia yli kaiken. YUP, MUCC ja Wildhearts ovat kumminkin onnistuneet tekemään sitä.
→ YUP
Ensimmäinen biisi, jonka kuulin oli nuun luona kuunneltu Intiaanit ymmärtävät silloin vastailmestyneeltä Keppijumppaa –albumilta. Levy oli saanut Soundissa ja muissa lehdissä hyvät arvostelut [melkein poikkeuksetta täydet pisteet], joten päätin etsiä sen käsiini… Eli marssin kirjastoon.
Keppijumpan kuunneltuani etsin nopeasti käsiini melkein kaikki loput YUP:n levyt. Olin nopeasti totaalisen hurmoksessa YUP:n musiikin omalaatuisuuteen – en ollut ikinä kuullut vastaavaa vaikka kaikenlaista olenkin elämäni aikana kuunnellut.
YUP:n musiikki on kehittynyt levyltä toiselle erilaiseksi kokonaisuudeksi, mutta siinä on säilynyt arvostamani, ja ehkä paras seikka heidän musiikissaan, ennakkoluulottomuus, äkkivääryys ja epäkorrektius. Hämärää progeilua, punk-ryskettä, hieman vaikutteita metallista, sitten purkkapoppiin, mausteeksi puhaltimia ja haitaria väliin…
Ainoa Suomalainen punk-bändi 90-luvulta, ja paras suomalainen bändi. Menee jopa Hassisen ja Siekkareiden ohi.
☆ YUP @ Nosturi 6.12.09
Isänmaallisena ihmisenä menin keikalle itsenäisyyspäivänä 2008, katsomaan suomalaista lempparibändiäni YUP:tä, jonka olin missannut jo helvetin monta kertaa elämässäni. Ja yllätys yllätys, äitini halusi tulla mukaan. Mutsini oli ilmeisesti tykästynyt uuteen Vapauden Kaupungit levyyn [ei ihme, loistava levy], ja halusi tulla katsomaan YUP:tä kanssani. Kivaa, olihan mutsi jo kerran tullut minun kanssani Iron Maidenia katsomaan!
Eturivi, hyvät fiilikset ja soittivat vielä lempparibiisini Älä astu kauppiaan päälle! Helvetin hyvä itsenäisyydenpäivä.
→ The Wildhearts
The Wildhearts iski silmääni 2007 levyarvostelusta [en vain kuollaksenikaan muista missä lehdessä]. Toimittaja tituleerasi bändin uutta levyä vuoden parhaaksi rocklevyksi, ja hehkutti vielä samassa arvostelussa bändin debyyttiä joka oli kuulemma ”kauneinta rockia mitä oli koskaan kuullut.”
Kuulostaa lupaavalta, pitää tsekata. Ja kannatti muuten – the Wildhearts on ehdottomasti piristysruiske nykypäivän pullamössörockille. Biiseissä on samaa kuin YUP:ssä; hullua progeilua erilaisilla riffeillä ja tahtilajimuutoksilla, yli kahdeksanminuuttisia biisejä keskellä albumia, kitaramuuria, pop-melodioita ja rallatuksia, kuorolaulantaa ja radioystävällisiä biisejä. Ennen kaikkea mukana on punk-asennetta ja huumoria.
The Wildheartsin olen missannut livenä kaksi kertaa… ja syynä tähän on Tavastia. Kuitenkin Ruisrock 2009 pelasti.
☆ the Wildhearts @ Ruisrock 3.7.09
Ja tännehän on pakko päästä!
Lisää keikasta Journalissa ja Fumetsulla.
→ MUCC
MUCC oli ensimmäisiä japanilaisia bändejä, joista ikinä kuulin suomalaisen median kautta. Kaikenlaista keikkaraporttia näkyi nuortenlehtien kansissa ja isojen ”J-ROCK!” –otsikkojen alla oli hyvin usein mainittu MUCC. No, päätin katsastaa mistä on kyse, ja lainasin pk-seudun kirjastosta [!] kaksi MUCCun levyä: Gokusain ja Psychedelic Analysis.
MUCCuun tykästyin varmaankin sen monipuolisuuden kautta. Gokusai on siitä hyvä esimerkki… Ensin Rave Circus intro, josta hypätään metalli –vaikutteiseen crust hard rockiin kahden biisin ajaksi [Gokusai, Nageki no Kane], väliin heitetään vähän erikoisia rytmejä, melodioita, tuplabasaria, diskanttista bassoa… Ja jo neljännen raidan kohdalla pistetään lasiin kovaksikeitetty pop-rock sinkku, Utagoe jonka kertsin melodia jää päähän pyörimään pitkäksi aikaa. Levy jatkuu niin vakuuttavan monipuolisena ja ammattimaisena, että ostin sen melkein heti kun näin kaupassa :D Taisi olla niitä ensimmäisiä jiirokki –levyjäni the Candy Spooky Theaterin kanssa.
MUCCun musiikissa minua miellyttää juuri eniten sen ääripäiden sopusointu ja omintakeisuus. Rankkojen biisien tahtiin voi karjua ja moshailla, mutta levyiltä löytyy muutakin tavaraa kuin vain hevimpää ryttäämistä. Tatsuroun ääni on myös todella upea, yhdistettynä tietenkin taidokkaaseen soitantaan.
☆ MUCC @ Tuska 29.6.09 + Tavastia 7.10.09
MUCCusta Tuskassa lisää Journalissa ja Fumetsulla.
#8 BUCK-TICK | MALICE MIZER
En niputtanut näitä bändejä yhteen sen takia, että molempien nimet kirjoitetaan isoin kirjaimin ja ne ovat japanilaisia, vaan sen takia, että molemmat ovat tehneet uransa aikana erinomaista ja omalaatuista poprockia.
→ BUCK-TICK
→ Atsushi Sakurai
Ihastumiseni BUCK-TICKin musiikkiin juontaa ehkä juurensa kasarifiilistelyyn ja new-wave popitukseen, jota olen harrastanut jo hyvin pitkään. Kaiutettuja kitaroita, ahdistunutta romantiikkaa ja paaaljon hiuslakkaa!
Ensimmäiset biisit, mitä kuulin Bukulta olivat 2000-luvun puolelta, mutta sitten löysin ne vanhemmat kasarijutut ja olin totaalisen myyty. Do the ’I Love You’, JUST ONE MORE KISS, HURRY UP MODE, In Heaven… nämä olivat ne biisit mihin rakastuin. Vanhoista äänityksistä pystyi suorastaan haistamaan hiuslakan, ja bändin imagokin natsasi täydellisesti sen aikaisiin mieltymyksiini [eli myös nykyisiin]. Tälläisiä bändejä ei ole ikinä liikaa! Myös kaksi uusinta levyä, Tenshi no Revolver ja 13Kai wa Gekkou olivat kovassa soitossa. Ne olivat niin erilaisia; Gekkou oli synkkä ja melodinen goottivaikutteinen pop-paketti, ja REVOLVER oli positiivisesti rokkaava levy, johon oli sekoiteltu myös poppia, roots-kitarointia ja ties vaikka mitä. 2009 vuoden albumi Memento Mori oli taas uusi osoitus, että BUCK-TICK pysyy pinnalla.
BUCK-TICKin monipuolisuus ja muovautumiskyky viehättävät minua. Bändihän on pysynyt pinnalla heti startista lähtien, ja luonut erittäin pitkän ja loisteliaan uran. Tästä kunnioitan heitä erittäin paljon. BUCK-TICKin musiikki kuvastaa hyvin sitä aika kautta, jolloin se on tehty, mutta ei ole silti sidoksissa vuosiin – kaikki levyt kuulostavat silti Bukulta.
Bukku livenä kuuluu vielä hengissä oleviin toiveisiini, kerta bändi on vielä kasassa ja herrat pysyvät lavalla erittäin mallikkaasti pystyssä. Olisin varmasti eturivissä fangirlaamassa.
→ MALICE MIZER
→ Közi, Gackt, Moi Dix Mois
Malize Mizer oli ensimmäinen j-rock tuttavuuteni. Minulla oli erittäin tulinen ja myrskyisä romanssi Gekka no Yasoukyoku -kappaleen kanssa. Sen jälkeen haalin itselleni lisää Marisua, ja merveilles albumin tuli tutustuttua hyvin nopeasti. Rakastuin siihen! Merveilles johdattelee minut aina satumaiseen taikamaailmaan, jossa on ihania värejä, prinssejä ja prinsessoita, synkkiä sekä valoisia metsiä, makaabereja näytöksiä, vampyyrejä, palavaa romantiikkaa sekä monia ulottuvuuksia [hieman kuin Gaimanin sarjakuvat!]. Merveilles on kuin satukirja.
Merveilles levyyn liittyy ihania muistoja. Ostin Merveilles L’Etidion Limitéen Brysselin matkallani pienestä putiikista 80 eurolla, ja sen jälkeen tanssahtelin sivukadulla onnellisena levy puristettuna rintaa vasten. Kummitätini ja –setäni [joilla majailin Brysselissä ollessani, koska he siis asuvat siellä] päättivät että asiaa juhlistetaan belgialaisilla vohveleilla. Söimme sellaiset hienon hotellin ravintolakahvilassa.
Toki muutkin Malice Mizerin levyt ovat minulle tärkeitä, mutta ne eivät kuitenkaan herätä samoja tuntemuksia kuin Merveilles. Klahan aikainen Marisu ei iske niin paljon, koska se ei vain tunnu samalta ilman Kamia ja Gacktia. Toki Malice Mizer on tehnyt erittäin hienoja kappaleita Klahan kanssa, ja en voi väittää ettenkö pitäisi niistä.
Malice Mizeriä en haluaisi nähdä livenä ilman Gacktia ja Kamia, vaikka Közin, Yu~Kin ja Manan näkeminen yhtä aikaa livenä voisikin olla erittäin huumaavaa.
→ Közi → Eve of Destiny
Közin musiikki on minulle Malice Mizerissakin jo erittäin läheistä [jotenkin pidin hänen sävellyksistään heti ensi kuulemalta eniten], joten ei ihme että pidän soolojutuista niin paljon. Katharsis –levy on lempparini monipuolisuudessaan. Közin musiikki on hyvin monipuolista. Kineman tyylisistä häiritsevistä groteskeista konemaisemista Promanaden ja INNERMOSt…in maalaileviin tunnelmallisiin melodioihin… Silti hyvä kokonaisuus säilyy.
→ Gackt
Kyllä, pidän oikeasti Gacktin musiikista ja muistakin biiseistä kuin Vanillasta [joka oli ensimmäinen biisi jonka ko. herralta kuulin :D]. Mize’rable –EP tuli ostettua Belgiasta samalla reissulla kuin Malice Mizerin Merveilles, ja tykästyin siihen. Olin ennen kuullut vain Gacktin uudempia biisejä, ja pidin Mize’rablen biiseistä enemmän, varmaankin koska niissä oli huomattavasti enemmän vielä Marisu-vaikutteita.
Viime kesänä ystäväni kävi Japanissa, ja toi minulle yllätyksenä Gacktin Crescent –levyn. Tykästyin tuohon levyyn erittäin paljon, ja aloin myös pitää hieman uudemmista Gacktin biiseistä. Crescentillä on monia upeita biisejä, ja se monipuolisti näkemykseni Gacktin musiikista.
Ja Gacktin ääni on… upea. Siitä ei pääse yli eikä ympäri.
→ Moi dix Mois
Moi Dix Mois on tietenkin myös tullut tutuksi yhteyksistään Malice Mizeriin. Mana ei ole ikinä ollut minulle mikään palvonnan kohde, ja MDM ei ole iskenyt kuitenkaan niin lujaa kuin Közi tai Gackt. Kuitenkin pidän MDM:n levyjä kohtalaisen hyvinä, ja haluaisin vielä joskus nähdä heidät livenä.
#9 Pink Floyd
→ Roger Waters, Syd Barrett, David Gilmour
Pink Floyd on ollut minulle tuttu varmaan alakouluikäisestä asti. David Bowien jälkeen isäni alkoi tutustutti minut pariin muuhun rock-musiikin klassikkoon 70-luvulta, ja yksi niistä oli Pink Floydin Dark Side of the Moon. Ei kauaa kestänyt kun vaihdoin muihin Floydin albumeihin ja… tadaa.
Pink Floydiin liittyy paljon muistoja, kuten se, kuinka makasin kellarissa, puristaen Dark Side of the Moonin kansia vasten rintaani – tai kuinka matkasin Suomen läpi junalla kuunnellen The Wallia.
Roger Watersin sävellykset ja tekstit ovat olleet minulla aina tärkeitä siitä asti kun tajusin the Wallin hienouden. Se on yhä edelleen lempparini Floydilta Dark Siden, Wish You Were Heren ja The Final Cutin kanssa.
Pidän myös Sydin aikaisesta Floydista, sekä Sydin sooloista, kuten myös Gilmourin. Sydin kuolema oli minulle aika kova pala.
#10 Depeche Mode | Clan of Xymox
Goottiystävällistä tavaraa. Kohtalaisen tasavertaiset, vaikka näiden kuuntelu on hyvin kausiluontoista.
→ Depeche Mode
Depeche Modenn Violator –levyn ulkoaosaaminen kuuluu ensinnäkin goottietikettiin ja rockpoliisin sivistykseen, ja se ei ole vaikeaa… Onhan kyseessä kuitenkin albumi joka kuulostaa Greatest Hits –levyltä. Violator ei kuitenkaan ole lempparilevyni Deppareilta, vaan Songs Of Faith And Devotion. Pieni rukouskirja täynnä hienoa musiikkia ja kohtalaisen kokeellista sekä keskivertoa reilusti parempaa syntsapoppia.
→ Clan of Xymox
Xymox ei löytynyt kokoelmalta, kas kas. Xymoxin Notes From the Underground levy löytyi kirjastosta varmaan jonkun goottirock-valaistuneisuuden tuotoksena… Rakastuin siihen levyyn. Niin hienoja melodioita, tunnelmallisia biisejä ja… Ronny Mooringsin ääni! Täydellistä! Myöhemmin Medusa levy sai minut ihastumaan heidän musiikkiinsa vielä enemmän.
#11 Stray Cats
→ Brian Setzer
Rockabilly rules, ok?
Stray Catsin löytäminen oli vain ja ainoastaan kirjaston ansiota. Tsekkailin taas hyllyjä etsien jotain uutta kiinnostavaa bändiä, ja Stray Catsien Choo Choo Hot Fish –albumi tarttui käteen. Levyn kannessa kolmeili kolme fiftari-tyylistä teddyä, ja tietenkin seksikäs läskibasso. Lainasinpa sitten sen.
Ja diggasin. Pieni rockabilly-pilkkuhame-nahkatakki –fani heräsi sisälläni ja kuuntelin levyä aika paljon. Sitä seurasi monta muuta Stray Cats albumia ja armoton fanitus. Helvetin kova bändi!
☆ Stray Cats @ Jäähalli 27.8.08
Stray Cats viimeisellä [toivottavasti ei] kiertueella oli aivan mieletön nähdä. Saimme veljeni [myös Käts -fani] kanssa paikat jostain Jäähallin hattuhyllyltä, jossa ei uskaltanut edes nousta seisomaan koska olisi muuten pudonnut 50 metriä suoraan kentälle. Broidini bändiläisiä oli myös mukana katsomassa Kätsejä, joten meno hattuhyllyllä yltyi aika… rokkaavaksi. Korkeudesta ja hengenvaarasta viis.
Kätsit soittivat perkeleen hyvin ja svengaavasti, kaikki lempparibiisini tulivat ja yleisö oli aivan mieletöntä. Yksi parhaita keikkoja ikinä.
Keikasta lisää Journalissa ja Fumetsussa.
#12 Iron Maiden
Iron Maidenista saadaan syyttää veljeäni. Mitäsi kuunteli niitä Iron Maidenin levyjä niin lujaa ja paljon? Kerran otin sitten mökkimatkalle autoon lainaan Edward the Great –kokoelman, ja nukahdin siihen. Kuin tuutulauluja? No, kuitenkin taisin aivopeseytyä siinä uinuessaniRun To The Hillsin ja The Troopperin soidessa, ja herättyäni olin fani.
Näin on käynyt nähtävästi kymmenille tuhansille suomalaisille.
☆ Iron Maiden @ Hartwall Areena 6.7.05 + @ Hartwall Areena 14.11.06 + Olympic Stadion 18.7.08
Iron Maiden Hartwallilla -05 oli unelmien täyttymys. Näin niin helvetin kovan bändin livenä! Seuraavana vuonna Maiden kiersi uuden albumin, A Matter of Life and Deathin merkeissä ja pääsin silloinkin eturiviin Hartwallille heitä katsomaan. Show oli uskomattoman upea ja koko uusi levy soitettiin – josta olin tyytyväinen. Se on hyvä levy.
Stadikalla viime vuonna oli upeaa – pääsin tapaamaan bändiä! Vietin kolme tuntia ennen keikkaa Stadionin VIP-tiloissa jutellen Maidenin managerin kanssa ja muiden tärkeiden henkilöiden, kunnes bändi tuli lopulta paikalle n. tunti ennen keikan alkua. Se oli upeaa. Pääsin kättelemään heitä kaikkia *-*
Ja… keikka oli ihan mieletön.
Lisää 08-keikasta Fumetsulla.
#13 the Cure | Placebo
→ The Cure
The Cure on myös rock-musiikkitietouden kulmakiviä, etenkin kun puhutaan 80-luvusta tai alternative rockista. Disintengration, Pornography, Boys Don’t Cry, Wish ovat kaikki uraauurtavia ja hienoja pop-albumeita. Mikään bändi ei ole onnistunut ilmaisemaan ja asettamaan angstiaan esille näin majesteetillisesti.
→ Placebo
Placebon albumi Meds tuli ulos 2006, ja näin mainoksen siitä metrossa. Jotenkin tämän jälkeen Placebon Without You I'm Nothing sekä Sleeping With Ghosts ajautuivat levysoittimeeni - enkä ole enää ihan varma miten. Placebon musiikki pelasti varhaismurrosikäni, yksinkertaisesti sanottuna.
☆ Placebo @ Jäähalli 27.5.07
Placebon kiertueen ulottuminen Suomeen ensimmäisen kerran kymmeneen vuoteen aiheutti minussa hillittömän fanityttökohtauksen. En voinut uskoa asiaa todeksi. Edellinen vuosi oli ollut vielä Placebon suurkulutuksen aikaa. Onnistuin saamaan liput pian loppuunmyydylle keikalle, D-katsomoon tosin, minulle ja ystävälleni. Keikka oli uskomaton kokemus minulle, ja muistan itkeneeni Jäähallin pihalla kaatosateessa konsertin jälkeen.
#14 David Bowie | Sex Pistols
→ David Bowie
David Bowie oli yksi isäni minulle johdattamia suuruuksia. The Rise And Fall Of Ziggy Stardust And The Spiders From Mars oli levy joka oli suosikkini pitkään ollessani 9-10 -vuotias. Aika pian tutustuin muihinkin Bowie levyihin, kuten Hunky Doryyn ja Alladdin Saneen. Bowien kokeellisemman, myöhemmän tuotannon löysin kasari- ja goottirock -innostukseni kautta vasta myöhemmin. Bowien ansiosta olen tutustunut moniin muihin artisteihin, kuten edellä mainittuun Pink Floydiin.
→ Sex Pistols
→ Public Image Ltd.]
Ja Bowien kautta päästiin myös Sex Pistolsiin. Luonnollinen kiertokulku vei minut glam rockista punkiin, ja löysinkin faijani levyhyllystä 4CD kokoelman punkia. Siitä siirryttiinkin sitten salamannopeasti Sex Pistolsin Jubilee -levyyn. Sex Pistols muokkasi ajatusmaailmani kuten Manic Street Preachers myöhemmin, ja määritteli myöhemmin myös pukeutumiseni [irokeesi leikattu kuudennella luokalla, samoihin aikoihin hankittu myös ensimmäinen luotivyö]. Tutustuin punkiin ja Sex Pistolsiin myös kirjallisuuden kautta, erityisesti John Lydonin kirjan No Irish, No Blacks, No Dogs kautta.
→ Public Image Ltd.]
Ja onhan se selvää, että John Lydonin myöhempi kokoonpano PiL tuli tarkistettua myös. Flowers of Romance -albumi oli aikamoinen järkytys aluksi - en saanut siihen mitään kosketusta. [Happy? -kuitenkin muutti koko asian.
#15 Radiohead
Kyllä vain, Radiohead. Radioheadiin törmäsi jatkuvasti musiikkilehdistössä [kuten siihen aikaan myös Interpoliin], ja päätin ottaa selvää ko. bändistä. Löysin kotoa The Bendsin, Pablo Honeyn sekä My Iron Lung -EP:n. Kokeilin ensimmäiseksi the Bendsiä, ja sain omatunnontuskia siitä, että pidin Radioheadista.
Olin niihin aikoihin vannoutunut "vanhan musiikin" kuuntelija. Mikään uusi [80-luvun jälkeen aloittanut yhtye] ei voinut olla hyvää. Radiohead kuitenkin oli.
Muistan kuinka kerroin parhaalle kaverilleni asiasta, kuin uskoni olisi järkkynyt.
Puolen vuoden päästä the Bends oli muotoutunut erittäin tärkeäksi levyksi minulle. Kuuntelin sen aina, kun olin masentunut ja kun olin päässyt Street Spirit [Fade Out]in loppuun, oli musiikki vienyt ahdistuksen mukanaan.
The Bends on minusta yhä paljon parempi kuin OK Computer.
… koska last.fm listat eivät aina kerro kaikkea.
♥# AC/DC
En voi sijoittaa millekään sijalle. AC/DC on ja tulee aina olemaan se kovin rokkipändi minulle.
Veljeni tutustutti minut AC/DC:n musiikkiin joskus ollessani alle 10-vuotias huudattamalla isäni Highway to Hell LP:ltä äänitettyjä biisejä joka aamu ennen kouluun lähtöä [olimme tuolloin molemmat samalla ala-asteella, ja menimme yhtä matkaa kouluun]. En aluksi pitänyt kovinkaan paljoa AC/DC:stä, mutta pikkuhiljaa se ikääkuin kasvoi minuun ja lopulta… olin jo kova fani!
Kuuntelin jatkuvasti veljeni huoneessa AC/DC:n levyjä, ja lainasin niitä suuret, tuohon aikaan vielä siniset lapsensilmäni loistaen ”saanko lainata tätä levyä, kiltti veli?” –tyyliin. Ja aina sain.
En myöskään aluksi pitänyt kun vain ns. vanhasta AC/DC:stä. Kuten kaikki hyvin tietävät, AC/DC:n ensimmäinen laulaja Bon Scott [♥] tukehtui kuoliaaksi 1980, ja sen jälkeen yhtyeessä on laulanut Brian Johnson. En pitänyt aluksi ollenkaan Bonin jälkeen tehdyistä levyistä. Niistäkin tosin opin pitämään… hieman myöhemmin. Mutta yhä ne vanhemmat levyt iskevät enemmän.
AC/DC:tä mollataan usein, koska yhtye on muka ”tehnyt saman levyn aina uudestaan”, soittaa ”junttirockia” tai ”seksististä, tylsää ja itseääntoistavaa riffirockia”. Ei, kun noin puhutaan, kyseessä on Popeda. Ei AC/DC.
Sitä paitsi, harva edes älyää kuinka vaikeaa on toistaa itseään vuodesta toiseen onnistuneesti. On varmasti erittäin haastavaa tehdä samantasoista musiikkia kuin debyyttilevy 40 vuotta eteenpäin, ne?
Kelatkaa vaikka Rollareita… ovat hyppineet ties vaikka mille sivuteille yrittäessään pitää itsensä rock-bändinä, eivätkä ole olleet sitä sitten 80-luvun alun [ja ei sitten vedetä johtopäätöksiä että mollaisin Rollareita. Olen aika kova fani.]!
AC/DC on sujut itsensä kanssa, tekee hyvää musiikkia, ja minun mielestäni jokainen levy on täysin erilainen. Jos alkaisin analysoida syvällisesti… mutta en ala. AC/DC on rock’n’roll bändi, se ei kaipaa syvällistä analyysiä. It’s only rock’n’roll and I like it.
☆ AC/DC @ Olympic Stadion 17.6.09
Todellinen Dream Come True. En olisi ikinä uskonut näkeväni AC/DC:tä livenä, koska
A) AC/DC konsertoi Suomessa kohtalaisen harvoin ja
B) kuka tahansa bändin jäsenistä voi kuolla ihan milloin tahansa [pessimisti, moi? Vain realisti.].
Yleensäkin jo uuden albumin ilmestyminen 2008 oli sellainen vetypommi, jota en ollut ikinä uskonut tapahtuvan, ja sitten vielä maailmankiertue joka ulottuu Suomeen. Mieletöntä.
Jos minua ei näy foorumilla päivämäärän 18.6.09 jälkeen, olen kuollut aivoverenvuotoon ja rokkaamisen aiheuttamiin komplikaatioihin.
Lisää keikasta Journalissa ja Fumetsussa.
1# Indochine
Kohtalaisen nopeassa ajassa listasuosikiksini noussut ranskalainen new-wave bändi. Löysin Indochinen erään lemppariyhtyeeni kautta ja olen onnellinen että löysin.
Kyseessä oli siis Placebon solistin Brian Molkon yhteistyö Indochinen kanssa; hän lauloi Nicola Sirkisin kanssa uusimmalla levyllä duettona ”Pink Water 3” –kappaleessa, jonka kuuntelin kait YouTubesta, vai olisiko ollut Placebon kotisivuilta…? En muista, mutta pidin biisistä, ja halusin tietää mikä tämä Indochine –yhtye on. Ja eihän siinä kauaa kestänyt, niin olin koukkuuntunut uuden albumin Alice & June sinkkujulkaisuihin.
Pk-seudun musiikkivarastosta löytyi tasan yksi ja ainoa Indochine LP vuodelta 1983, ja sain sen aneltua lainaan. Ko. levy oli toinen albumi, Le Peril Jaune jota kulutin melkein puhki [ja äänitin itselleni, hih hih] ennen kuin palautin. Olin totaalisen koukussa.
No, ilokseni Indochinen levyjä ei ole ikinä julkaistu suomessa, joten jouduin hommaamaan levyni Ranskasta – tai ranskankielisistä maista. Ja kummini asuvat Belgiassa… Loistava tilaisuus joululahjatoivomuksiin!
Indochine on onnistunut tekemään nerokasta ja toimivaa popia 80-luvun alusta nykypäivään, ja odotan jo Indochinen uutta albumia, joka julkaistaan 9.3 Ü Heidät haluaisin joskus nähdä livenä, mutta harmikseni Indochine ei ole ikinä esiintynyt Suomessa, eikä kait ollenkaan Pohjoismaissa…
2# Manic Street Preachers
→ Nicky Wire, James Dean Bradfield
Manic Street Preachers.
Hmm.
Tämä yhtye on minulle kuin isä ja äiti, kuin Pyhä Raamattu ja Katekismus, terapeutti ja opettaja. Voisin ylistää loputtomiin, mutta sanon vain, että kyseinen bändi muutti koko elämäni kertaheitolla.
Ensimmäinen albumi jonka kuulin, oli toinen albumi, Gold Against The Soul. Laitoin sen joskus yöllä kannettavaan levysoittimeeni soimaan ja kuuntelin korvalappustereoilla kun en saanut unta. Ja sen sen levyn kuuntelun jälkeen saanutkaan unta!
Sleepflower potki heti lujaa ja siitä eteenpäin koko levy. Olin aivan myyty!Varsinkin Manic Street Preachersin ensimmäiset kolme levyä ovat minulle tärkeitä. Kolmannen levyn jälkeen kitaristi/sanoittaja Richey James katosi, eikä häntä ole vieläkään löydetty. Hän on minulle hyvin tärkeä, ehkä hieman samalla tavalla kuin hide. Tätä on hyvin vaikea selittää…
Hänen lyriikkansa muuttivat maailmani ja tukevat minua yhä. En voi edes kuvailla sitä älykkyyttä…
Uusi albumi Journal For Plague Lovers sai minut itkemään ensimmäisen kerran puoleen vuoteen - bändillä on uskomattoman suuri, emotionaalinen vaikutus minuun.
→ Nicky Wire
Nicky, tuo mies jonka älyykkyys on suorastaan seksikästä, julkaisi soololevynsä I Killed The Zeitgeist 2006, ja en pitänyt siitä aluksi paljoakaan. Ei tarttuvia biisejä, ei oikeastaan mitään. Vain nimikkobiisistä pidin. Jätin levyn uinumaan joksikin aikaa, kunnes löysin sen uudestaan… Ja mitä löysinkään!
Wiren biiseissä ja sanoituksissa on sitä asennetta mitä Manicsissä oli alkuaikoina. Saan näistä lauluista niin paljon voimaa jatkaa eteenpäin ja hyviä fiiliksiä, että levy on minulle yksi tärkeimpiä 2000-luvulla julkaistuja levyjä.
→ James Dean Bradfield
James Dean Bradfieldin levy ilmestyi tasan samana vuonna kuin Nicky Wiren… Hm, ehkä se selittää miksi en niinkään hurmioitunut Nicky Wiren levyyn, koska tämä Bradfieldin soolodebyytti on hyvin potentiaalinen pop-levy. Levyllä on paljon erittäin hyviä sävellyksiä ja näppäriä pop-biisejä. Hyvä että tällaiset ”rallatukset” tulivat Bradfieldin omalle levylle, sillä jos tälläistä olisi löytynyt 2008 –vuoden Manics albumilta Send Away The Tigers, olisin suoraan sanottuna ollut pettynyt.
#3 X JAPAN
→ hide [with the Spead Beaver], Zilch, YOSHIKI, VUK…
X eli X JAPAN, mutta mina kutsun sitä aina vain X:ksi jostain oudosta mieltymyksestä. X oli ensimmäisiä bändejä mihin törmäsin kun aloin kuuntelemaan ja ottamaan selvää japanilaisesta musiikista. Muistaakseni sain vihiä tästä bändistä eräältä foorumikaveriltani, jonka kanssa olin aluksi jutellut Malice Mizerista. Ko. kaverini oli tajuttoman fanaattinen hide -fani, ja sitten siitä pomppasi ylös X:n nimi.
En aluksi pitänyt X:stä niin paljon kuin sen aikaisesta suosikistani, Malice Mizerista [josta seuraavaksi enemmän], mutta pikku hiljaa, ihan huomaamatta X:stä tuli erittäin tärkeä bändi ja se kipusi TOP 10 listalleni, jonne on kohtalaisen vaikea päästä.
Kenties X:n musiikin monipuolisuus vetosi minuun. Siinä oli paljon Anthraxin ja Helloweenin tyylistä speed- ja thrash metallia, Scorpions -tyylisiä voimaballadeja, mahtavia sovituksia kuten Queenillä, hard rock riffejä AC/DC:n ja Skid Rown tyyliin... Mutta silti se ei kuullostanut sillisalaatilta tai muiden matkimiselta.
X:n musiikillinen kehitys on myös hyvin kunnioitettava, ja viideltä levyltä löytyy musiikkia ääripäästä ääripäähän. X:n ensimmäiset levyt, Vanishing Vision ja BLUE BLOOD ovat henkilökohtaiset lempparini, mutta rakastan muitakin. Hyppy kahden ensimmäisen levyn thrash/speed metallista Dahlian elektronisvaikutteiseen, modernimpaan metalliin on uskomaton…
X:n muusikot ovat kaikki värikkäitä ja moniulotteisia persoonia, ja ennen kaikkea erittäin taidokkaita muusikoita. Heath on jäänyt minulle hieman etäiseksi, sillä Taiji on aina ollut se X:n basisti. Tästä huolimassa heidän kaikkien soittamisensa muodostaa kokonaisuuden joka on kerta kaikkiaan koukuttava. X:n biisit eivät ole vain kertakäyttö tavaraa, vaan löydän niistä joka kuuntelukerralla uusia asioita ja merkityksiä, ja ne avautuvat pikkuhiljaa.
X:n näkeminen livenä olisi jotain mieletöntä. En ole edes varma voisinko mennä ikinä katsomaan heitä, sillä ajatus saman ilman hengittämisestä sen bändin kanssa tuntuu jo järkyttävältä. Pakahtuisin onnesta jo kuukausia ennen keikkaa. Kuitenkin se on unelma.
Ehkä kuitenkin pystyisin siihen...
Uutinen X:n maailmankiertueen ulottumisesta Suomeen sai minut reagoimaan ennen näkemättömällä tavalla. Normaalisti en saa itkukohtauksia tai reagoi kovin tunteikkaasti uutisiin bändeistä, minussa ei asu sellaista yliemotionaalista fangirlia… Mutta kun Takku soitti minulle 1.1.09 aamulla ja kertoi että X tulee suomeen, en voinut uskoa korviani. Pian jalkani pettivät ja valahdin eteisen lattialle itkemään.
☆ X JAPAN tullaan ehkä näkemään Suomessa 2009
→ hide [with the Spead Beaver], Zilch
En pysty nimeämään lempparijäsentä X:stä, mutta jos puhutaan kaikkien soolojutuista, hiden musiikki on minulle kaikista rakkaimpaa.
hiden soolomusiikissa on selvä ero X:n musiikkiin, ja on hienoa että hide levytti omia biisejään niin paljon [kuin ehti]. Olisi ikävää jos ne olisivat jääneet vain jonnekin nuottiläjän väleihin…
HIDE YOUR FACE, PSYENCE ja Ja, Zoo ovat kaikki omalla tavallaan erinomaisia rocklevyjä, ja niiltä kuulee helposti hiden potentiaalin sekä laulajana, laulunkirjoittajana ja kitaristina.
Näin ennakkoluulotonta ja sekopäistä sienirokkia ei ole paljoa tehty, ainakaan vastaavalla ammattitaidolla. SCANNERin ja D.O.D:n kaltaisista kitaravetoisista heavy-biiseistä aina GOOD-BYEn tyylisiin akustisiin juttuihin ja sieltä BLUE SKY COMPLEX ja PSYENCE –tyylisiin jazz-virreisiin pop-kappaleisiin… Loistavaa.
Ja Zilchin aggressiivinen acidpunkmetalcore on aivan omassa luokassaan tietenkin.
4# Bauhaus| Joy Division
→ Bauhaus
→ Peter Murphy, Daniel Ash, Love & Rockets, Dali’s Car, Tones on Tail
Bauhaus löytyi alkutaipaleellani tutustuessani goottirockiin, eli ehkä kolme vuotta sitten [?]. Lainasin kirjastosta itselleni tuplakokoelma-LP:n, ja… se oli aika vaikeaa tavaraa sulatettavaksi silloin. Kuitenkin tykästyin pariin kappaleeseen, joita sitten kuuntelin enemmän, ja pääsin lopulta sisään Bauhausin musiikkiin… ja siitä asti olenkin sitä kuunnellut.
Myöhemmin Bauhaus on saanut paljon merkitystä. Bändin parhaimmat levyt [kaksi ensimmäistä] jaksaa kuunnella vaikka kuinka monta kertaa viikossa, ja aina niistä saa sen saman fiiliksen. Tekisi mieli vetää kaikki goottireleet päälle ja mennä klubille tanssimaan synkeästi. Tai laittaa mustaa huulipunaa. Tai lukea kynttilän valossa jotain kauhuromaania.
Bauhaus on… ainutlaatuista.
→ Peter Murphy → Dali’s Car
Peter Murphyn soolojuttujen kuuntelu lähti yhdeltä goottikokoelma-CD:ltä, jossa oli biisi “Cuts You Up”, joka on aivan loistava. Hommasin itselleni pian Murphyn ensimmäisen soololevyn Should the World Fail to Fall Apart? ja siitä se sitten lähti.
Dali’s Car on projekti jossa Peter Murphy teki musiikkia Japanin efektivelho Mick Karnin sekä Paul Vincent Lawfordin kanssa. Vain yksi albumi ilmestyi, mutta se on sitäkin mielenkiintoisempaa tavaraa.
→ Tones on Tail → Love & Rockets → Daniel Ash
Tones on Tailissa Bauhausin jäsenet Daniel Ash sekä Kevin Haskins tekivät musiikkia 80-luvun alussa. Kokeellista goottiklubielectronicaa, ja lyhyellä urallaan tekivät aika mielenkiintoista tavaraa.
Daniel Ash ja Kevin Haskins siirtyivät vielä entisen Bauhaus-basistin David J.n kanssa Love & Rocketsiin tekemään musiikkia. Ihan mieletöntä kamaa. Enkä lähimpänä olisi kuvaus, jos hiden musiikin tempoa vääntäisi hitaammaksi ja syöttäisi mukaan goottivaikutteita ja vetäisi happoa sitä kuunellessaan. Rakastan tätä! :D
Ja kyllähän noita Daniel Ashin soolojuttujakin tulee kuunneltua.
→ Joy Division
Joy Divisionin Substance –kokoelmalevy on ensimmäinen levy jonka olen ikinä lainannut kirjastosta. Se on myös last.fmäni mukaan eniten kuunneltu levy.. Ei ihme, tuo kokoelma kiteyttää Joy Divisionin.
Joy Division oli hieman kuin Bauhaus, ei avautunut kovin helposti aluksi, mutta sitten lopulta kun päässäni niksahti sopivasti… Tuohon aikaan olin ehkä masentuneisuudeni huipussa, ja Joy Divisionin musiikki antoi paljon voimaa ja auttoi ehkä hahmottamaan omia tuntemuksia.
Tästä esimerkkinä; kirjoitin kerran yöllä
Dead Souls –laulun [lempparini] sanat huoneeni seinille permanenttitussilla. Enkä aamulla muistanut enää mitään.Joy Division on yhä musiikkia jota voi kuunnella milloin vain, ja aina se toimii. Laskeudun ihan omanlaiseen tunnelmaani heidän musiikkiaan kuunnellessani, tuntuu kuin pulssi hiljentyisi ja hengitys tasaantuisi. Narkoottista.
Jos the Beatles muutti koko musiikin liverpoolilaisittain, niin Joy Division teki saman manchesterilaisittain.
#5 Flesh for Lulu | Lords of the New Church
Kaksi goottirock/new-wave/post-punk/darkwave -bändiä, jotka vuorottelevat ja ovat keskenään hyvin tasaväkiset listoillani. Mahdollisuudet nähkä ko. bändit livenä ovat… hyvin, hyvin heikot.
→ Flesh for Lulu
Flesh for Lulu löytyi sattumalta erään kokoelman kautta. Kyseessä oli bändin [ainoa] hitti I Go Crazy, ja koukkuunnuin siihen. Ei ihme että se oli hitti, loistava pop-biisi. Etsin Flesh for Lulun musiikkia aivan hulluna siitä eteenpäin… Ja olen tullut siihen johtopäätökseen että FXL:n levyjä on vaikea löytää Suomesta. Olen löytänyt kaksi tähän asti. No, anyways. Big Fun City ja Blue Sisters Swing ovat molemmat loistavia levyjä, täynnä ihanaa goottipunkrock asenteista new-wavea.
→ Lords of the New Church
Lords of the New Church löytyi samalta kokoelmalta kuin Flesh for Lulu [kokoelma-albumit ovat kuin suklaarasia!]. Olin jo sitä ennen kuullut Two Witchesin coverin
Open your eyesista, mutta nyt kuulin sen alkuperäisesittäjältä. Ei hirveästi iskenyt. Kiva biisi, mutta en ollut totaalisen hurmioitunut. Lords of the New Churchin fanittaminen alkoi varmaan jostain tyhjästä… Sillä yhtäkkiä kuuntelin vain tajuttomasti Killer Lords –kokoelmaa ja debyyttilevyä, enkä edes muista mistä ne hommasin. No anyways, punk-asenteella vedettya gootti-new-wavea. Omm.#6 Nine Inch Nails
Ensimmäinen industrial –bändi mihin ikinä tutustuin, ja NIN sai minut myöntämään että konemusiikki voi olla hyvää. Nine Inch Nailsin The Fragile –albumi oli toinen ikinä lainaamani levy kirjastosta [siitä alkoikin minun ja kirjaston CD-osaston pitkä symbioosi], ja se on yhä lemppari albumini. Muistan kun kaverini kysyi minkä levyn olin lainannut, ja näytin kantta. Kommentoin vain ”luultavasti et pitäisi”.
Tuohon aikaan olin hyvin masentunut, ja the Fragilesta muodostui minulle erittäin tärkeä levy. Jo ensimmäisen biisin ”
Somewhat Damaged”in lyriikoihin liittyy voimakkaita mielikuvia.“How could I ever think it’s funny how
everything you swore would never change is different now?”
Muistan kuunnelleeni albumia kerran huoneessani, ja äitini kysyi oven läpi ”milloin sinä tälläistä olet alkanut kuunnella?”. NIN poikkesi aikalailla siitä, mitä olin siihen asti kuunnellut.
Kuitenkin, tykästyin Nine Inch Nailsiin ja siitä asti olenkin kuunnellut NINiä erittäin paljon. Myöhemmin kiinnostuin myös muusta industrialista ja konemusiikista, mutta… se onkin jo toinen tarina.
☆ Nine Inch Nails @ Ankkarock 5.9.09
Olin missannut NINin keikan jo kerran vuonna 2007 kammottavan rahapulan takia, ja voitte vain kuvitella miten onnellinen olin kun kuulin että he tulevat Ankkarockiin! Ankkarockissa oli muutenkin monta bändiä mitä halusin mennä katsomaan [Sonata Arctica, Lapko, Dir En Grey…] ja NIN kruunasi kaiken.
Keikka oli ehkä fyysisin jolla olen ikinä ollut, ja yksi parhaista. Känniset/pilvessä olevat hullut vetivät minut ja kaverini mukaan masokistiseen mosh pittiin, ja kun tulin kotiin nenäni oli murtunut, huuleni revennyt, kasvot ja keho mustelmilla ja aivan arpia täynnä. Se oli silti yksi parhaista keikoista jolla olen ikinä ollut.
#7 YUP | the Wildhearts | MUCC
Asiahan on sillä tavalla, että oikeasti hyvää rokkia on paljon vaikeampi tehdä kuin hyvää poppia. Rakastan hyvää rockia yli kaiken. YUP, MUCC ja Wildhearts ovat kumminkin onnistuneet tekemään sitä.
→ YUP
Ensimmäinen biisi, jonka kuulin oli nuun luona kuunneltu Intiaanit ymmärtävät silloin vastailmestyneeltä Keppijumppaa –albumilta. Levy oli saanut Soundissa ja muissa lehdissä hyvät arvostelut [melkein poikkeuksetta täydet pisteet], joten päätin etsiä sen käsiini… Eli marssin kirjastoon.
Keppijumpan kuunneltuani etsin nopeasti käsiini melkein kaikki loput YUP:n levyt. Olin nopeasti totaalisen hurmoksessa YUP:n musiikin omalaatuisuuteen – en ollut ikinä kuullut vastaavaa vaikka kaikenlaista olenkin elämäni aikana kuunnellut.
YUP:n musiikki on kehittynyt levyltä toiselle erilaiseksi kokonaisuudeksi, mutta siinä on säilynyt arvostamani, ja ehkä paras seikka heidän musiikissaan, ennakkoluulottomuus, äkkivääryys ja epäkorrektius. Hämärää progeilua, punk-ryskettä, hieman vaikutteita metallista, sitten purkkapoppiin, mausteeksi puhaltimia ja haitaria väliin…
Ainoa Suomalainen punk-bändi 90-luvulta, ja paras suomalainen bändi. Menee jopa Hassisen ja Siekkareiden ohi.
☆ YUP @ Nosturi 6.12.09
Isänmaallisena ihmisenä menin keikalle itsenäisyyspäivänä 2008, katsomaan suomalaista lempparibändiäni YUP:tä, jonka olin missannut jo helvetin monta kertaa elämässäni. Ja yllätys yllätys, äitini halusi tulla mukaan. Mutsini oli ilmeisesti tykästynyt uuteen Vapauden Kaupungit levyyn [ei ihme, loistava levy], ja halusi tulla katsomaan YUP:tä kanssani. Kivaa, olihan mutsi jo kerran tullut minun kanssani Iron Maidenia katsomaan!
Eturivi, hyvät fiilikset ja soittivat vielä lempparibiisini Älä astu kauppiaan päälle! Helvetin hyvä itsenäisyydenpäivä.
→ The Wildhearts
The Wildhearts iski silmääni 2007 levyarvostelusta [en vain kuollaksenikaan muista missä lehdessä]. Toimittaja tituleerasi bändin uutta levyä vuoden parhaaksi rocklevyksi, ja hehkutti vielä samassa arvostelussa bändin debyyttiä joka oli kuulemma ”kauneinta rockia mitä oli koskaan kuullut.”
Kuulostaa lupaavalta, pitää tsekata. Ja kannatti muuten – the Wildhearts on ehdottomasti piristysruiske nykypäivän pullamössörockille. Biiseissä on samaa kuin YUP:ssä; hullua progeilua erilaisilla riffeillä ja tahtilajimuutoksilla, yli kahdeksanminuuttisia biisejä keskellä albumia, kitaramuuria, pop-melodioita ja rallatuksia, kuorolaulantaa ja radioystävällisiä biisejä. Ennen kaikkea mukana on punk-asennetta ja huumoria.
The Wildheartsin olen missannut livenä kaksi kertaa… ja syynä tähän on Tavastia. Kuitenkin Ruisrock 2009 pelasti.
☆ the Wildhearts @ Ruisrock 3.7.09
Ja tännehän on pakko päästä!
Lisää keikasta Journalissa ja Fumetsulla.
→ MUCC
MUCC oli ensimmäisiä japanilaisia bändejä, joista ikinä kuulin suomalaisen median kautta. Kaikenlaista keikkaraporttia näkyi nuortenlehtien kansissa ja isojen ”J-ROCK!” –otsikkojen alla oli hyvin usein mainittu MUCC. No, päätin katsastaa mistä on kyse, ja lainasin pk-seudun kirjastosta [!] kaksi MUCCun levyä: Gokusain ja Psychedelic Analysis.
MUCCuun tykästyin varmaankin sen monipuolisuuden kautta. Gokusai on siitä hyvä esimerkki… Ensin Rave Circus intro, josta hypätään metalli –vaikutteiseen crust hard rockiin kahden biisin ajaksi [Gokusai, Nageki no Kane], väliin heitetään vähän erikoisia rytmejä, melodioita, tuplabasaria, diskanttista bassoa… Ja jo neljännen raidan kohdalla pistetään lasiin kovaksikeitetty pop-rock sinkku, Utagoe jonka kertsin melodia jää päähän pyörimään pitkäksi aikaa. Levy jatkuu niin vakuuttavan monipuolisena ja ammattimaisena, että ostin sen melkein heti kun näin kaupassa :D Taisi olla niitä ensimmäisiä jiirokki –levyjäni the Candy Spooky Theaterin kanssa.
MUCCun musiikissa minua miellyttää juuri eniten sen ääripäiden sopusointu ja omintakeisuus. Rankkojen biisien tahtiin voi karjua ja moshailla, mutta levyiltä löytyy muutakin tavaraa kuin vain hevimpää ryttäämistä. Tatsuroun ääni on myös todella upea, yhdistettynä tietenkin taidokkaaseen soitantaan.
☆ MUCC @ Tuska 29.6.09 + Tavastia 7.10.09
MUCCusta Tuskassa lisää Journalissa ja Fumetsulla.
#8 BUCK-TICK | MALICE MIZER
En niputtanut näitä bändejä yhteen sen takia, että molempien nimet kirjoitetaan isoin kirjaimin ja ne ovat japanilaisia, vaan sen takia, että molemmat ovat tehneet uransa aikana erinomaista ja omalaatuista poprockia.
→ BUCK-TICK
→ Atsushi Sakurai
Ihastumiseni BUCK-TICKin musiikkiin juontaa ehkä juurensa kasarifiilistelyyn ja new-wave popitukseen, jota olen harrastanut jo hyvin pitkään. Kaiutettuja kitaroita, ahdistunutta romantiikkaa ja paaaljon hiuslakkaa!
Ensimmäiset biisit, mitä kuulin Bukulta olivat 2000-luvun puolelta, mutta sitten löysin ne vanhemmat kasarijutut ja olin totaalisen myyty. Do the ’I Love You’, JUST ONE MORE KISS, HURRY UP MODE, In Heaven… nämä olivat ne biisit mihin rakastuin. Vanhoista äänityksistä pystyi suorastaan haistamaan hiuslakan, ja bändin imagokin natsasi täydellisesti sen aikaisiin mieltymyksiini [eli myös nykyisiin]. Tälläisiä bändejä ei ole ikinä liikaa! Myös kaksi uusinta levyä, Tenshi no Revolver ja 13Kai wa Gekkou olivat kovassa soitossa. Ne olivat niin erilaisia; Gekkou oli synkkä ja melodinen goottivaikutteinen pop-paketti, ja REVOLVER oli positiivisesti rokkaava levy, johon oli sekoiteltu myös poppia, roots-kitarointia ja ties vaikka mitä. 2009 vuoden albumi Memento Mori oli taas uusi osoitus, että BUCK-TICK pysyy pinnalla.
BUCK-TICKin monipuolisuus ja muovautumiskyky viehättävät minua. Bändihän on pysynyt pinnalla heti startista lähtien, ja luonut erittäin pitkän ja loisteliaan uran. Tästä kunnioitan heitä erittäin paljon. BUCK-TICKin musiikki kuvastaa hyvin sitä aika kautta, jolloin se on tehty, mutta ei ole silti sidoksissa vuosiin – kaikki levyt kuulostavat silti Bukulta.
Bukku livenä kuuluu vielä hengissä oleviin toiveisiini, kerta bändi on vielä kasassa ja herrat pysyvät lavalla erittäin mallikkaasti pystyssä. Olisin varmasti eturivissä fangirlaamassa.
→ MALICE MIZER
→ Közi, Gackt, Moi Dix Mois
Malize Mizer oli ensimmäinen j-rock tuttavuuteni. Minulla oli erittäin tulinen ja myrskyisä romanssi Gekka no Yasoukyoku -kappaleen kanssa. Sen jälkeen haalin itselleni lisää Marisua, ja merveilles albumin tuli tutustuttua hyvin nopeasti. Rakastuin siihen! Merveilles johdattelee minut aina satumaiseen taikamaailmaan, jossa on ihania värejä, prinssejä ja prinsessoita, synkkiä sekä valoisia metsiä, makaabereja näytöksiä, vampyyrejä, palavaa romantiikkaa sekä monia ulottuvuuksia [hieman kuin Gaimanin sarjakuvat!]. Merveilles on kuin satukirja.
Merveilles levyyn liittyy ihania muistoja. Ostin Merveilles L’Etidion Limitéen Brysselin matkallani pienestä putiikista 80 eurolla, ja sen jälkeen tanssahtelin sivukadulla onnellisena levy puristettuna rintaa vasten. Kummitätini ja –setäni [joilla majailin Brysselissä ollessani, koska he siis asuvat siellä] päättivät että asiaa juhlistetaan belgialaisilla vohveleilla. Söimme sellaiset hienon hotellin ravintolakahvilassa.
Toki muutkin Malice Mizerin levyt ovat minulle tärkeitä, mutta ne eivät kuitenkaan herätä samoja tuntemuksia kuin Merveilles. Klahan aikainen Marisu ei iske niin paljon, koska se ei vain tunnu samalta ilman Kamia ja Gacktia. Toki Malice Mizer on tehnyt erittäin hienoja kappaleita Klahan kanssa, ja en voi väittää ettenkö pitäisi niistä.
Malice Mizeriä en haluaisi nähdä livenä ilman Gacktia ja Kamia, vaikka Közin, Yu~Kin ja Manan näkeminen yhtä aikaa livenä voisikin olla erittäin huumaavaa.
→ Közi → Eve of Destiny
Közin musiikki on minulle Malice Mizerissakin jo erittäin läheistä [jotenkin pidin hänen sävellyksistään heti ensi kuulemalta eniten], joten ei ihme että pidän soolojutuista niin paljon. Katharsis –levy on lempparini monipuolisuudessaan. Közin musiikki on hyvin monipuolista. Kineman tyylisistä häiritsevistä groteskeista konemaisemista Promanaden ja INNERMOSt…in maalaileviin tunnelmallisiin melodioihin… Silti hyvä kokonaisuus säilyy.
→ Gackt
Kyllä, pidän oikeasti Gacktin musiikista ja muistakin biiseistä kuin Vanillasta [joka oli ensimmäinen biisi jonka ko. herralta kuulin :D]. Mize’rable –EP tuli ostettua Belgiasta samalla reissulla kuin Malice Mizerin Merveilles, ja tykästyin siihen. Olin ennen kuullut vain Gacktin uudempia biisejä, ja pidin Mize’rablen biiseistä enemmän, varmaankin koska niissä oli huomattavasti enemmän vielä Marisu-vaikutteita.
Viime kesänä ystäväni kävi Japanissa, ja toi minulle yllätyksenä Gacktin Crescent –levyn. Tykästyin tuohon levyyn erittäin paljon, ja aloin myös pitää hieman uudemmista Gacktin biiseistä. Crescentillä on monia upeita biisejä, ja se monipuolisti näkemykseni Gacktin musiikista.
Ja Gacktin ääni on… upea. Siitä ei pääse yli eikä ympäri.
→ Moi dix Mois
Moi Dix Mois on tietenkin myös tullut tutuksi yhteyksistään Malice Mizeriin. Mana ei ole ikinä ollut minulle mikään palvonnan kohde, ja MDM ei ole iskenyt kuitenkaan niin lujaa kuin Közi tai Gackt. Kuitenkin pidän MDM:n levyjä kohtalaisen hyvinä, ja haluaisin vielä joskus nähdä heidät livenä.
#9 Pink Floyd
→ Roger Waters, Syd Barrett, David Gilmour
Pink Floyd on ollut minulle tuttu varmaan alakouluikäisestä asti. David Bowien jälkeen isäni alkoi tutustutti minut pariin muuhun rock-musiikin klassikkoon 70-luvulta, ja yksi niistä oli Pink Floydin Dark Side of the Moon. Ei kauaa kestänyt kun vaihdoin muihin Floydin albumeihin ja… tadaa.
Pink Floydiin liittyy paljon muistoja, kuten se, kuinka makasin kellarissa, puristaen Dark Side of the Moonin kansia vasten rintaani – tai kuinka matkasin Suomen läpi junalla kuunnellen The Wallia.
Roger Watersin sävellykset ja tekstit ovat olleet minulla aina tärkeitä siitä asti kun tajusin the Wallin hienouden. Se on yhä edelleen lempparini Floydilta Dark Siden, Wish You Were Heren ja The Final Cutin kanssa.
Pidän myös Sydin aikaisesta Floydista, sekä Sydin sooloista, kuten myös Gilmourin. Sydin kuolema oli minulle aika kova pala.
#10 Depeche Mode | Clan of Xymox
Goottiystävällistä tavaraa. Kohtalaisen tasavertaiset, vaikka näiden kuuntelu on hyvin kausiluontoista.
→ Depeche Mode
Depeche Modenn Violator –levyn ulkoaosaaminen kuuluu ensinnäkin goottietikettiin ja rockpoliisin sivistykseen, ja se ei ole vaikeaa… Onhan kyseessä kuitenkin albumi joka kuulostaa Greatest Hits –levyltä. Violator ei kuitenkaan ole lempparilevyni Deppareilta, vaan Songs Of Faith And Devotion. Pieni rukouskirja täynnä hienoa musiikkia ja kohtalaisen kokeellista sekä keskivertoa reilusti parempaa syntsapoppia.
→ Clan of Xymox
Xymox ei löytynyt kokoelmalta, kas kas. Xymoxin Notes From the Underground levy löytyi kirjastosta varmaan jonkun goottirock-valaistuneisuuden tuotoksena… Rakastuin siihen levyyn. Niin hienoja melodioita, tunnelmallisia biisejä ja… Ronny Mooringsin ääni! Täydellistä! Myöhemmin Medusa levy sai minut ihastumaan heidän musiikkiinsa vielä enemmän.
#11 Stray Cats
→ Brian Setzer
Rockabilly rules, ok?
Stray Catsin löytäminen oli vain ja ainoastaan kirjaston ansiota. Tsekkailin taas hyllyjä etsien jotain uutta kiinnostavaa bändiä, ja Stray Catsien Choo Choo Hot Fish –albumi tarttui käteen. Levyn kannessa kolmeili kolme fiftari-tyylistä teddyä, ja tietenkin seksikäs läskibasso. Lainasinpa sitten sen.
Ja diggasin. Pieni rockabilly-pilkkuhame-nahkatakki –fani heräsi sisälläni ja kuuntelin levyä aika paljon. Sitä seurasi monta muuta Stray Cats albumia ja armoton fanitus. Helvetin kova bändi!
☆ Stray Cats @ Jäähalli 27.8.08
Stray Cats viimeisellä [toivottavasti ei] kiertueella oli aivan mieletön nähdä. Saimme veljeni [myös Käts -fani] kanssa paikat jostain Jäähallin hattuhyllyltä, jossa ei uskaltanut edes nousta seisomaan koska olisi muuten pudonnut 50 metriä suoraan kentälle. Broidini bändiläisiä oli myös mukana katsomassa Kätsejä, joten meno hattuhyllyllä yltyi aika… rokkaavaksi. Korkeudesta ja hengenvaarasta viis.
Kätsit soittivat perkeleen hyvin ja svengaavasti, kaikki lempparibiisini tulivat ja yleisö oli aivan mieletöntä. Yksi parhaita keikkoja ikinä.
Keikasta lisää Journalissa ja Fumetsussa.
#12 Iron Maiden
Iron Maidenista saadaan syyttää veljeäni. Mitäsi kuunteli niitä Iron Maidenin levyjä niin lujaa ja paljon? Kerran otin sitten mökkimatkalle autoon lainaan Edward the Great –kokoelman, ja nukahdin siihen. Kuin tuutulauluja? No, kuitenkin taisin aivopeseytyä siinä uinuessani
Run To The Hillsin ja The Troopperin soidessa, ja herättyäni olin fani.Näin on käynyt nähtävästi kymmenille tuhansille suomalaisille.
☆ Iron Maiden @ Hartwall Areena 6.7.05 + @ Hartwall Areena 14.11.06 + Olympic Stadion 18.7.08
Iron Maiden Hartwallilla -05 oli unelmien täyttymys. Näin niin helvetin kovan bändin livenä! Seuraavana vuonna Maiden kiersi uuden albumin, A Matter of Life and Deathin merkeissä ja pääsin silloinkin eturiviin Hartwallille heitä katsomaan. Show oli uskomattoman upea ja koko uusi levy soitettiin – josta olin tyytyväinen. Se on hyvä levy.
Stadikalla viime vuonna oli upeaa – pääsin tapaamaan bändiä! Vietin kolme tuntia ennen keikkaa Stadionin VIP-tiloissa jutellen Maidenin managerin kanssa ja muiden tärkeiden henkilöiden, kunnes bändi tuli lopulta paikalle n. tunti ennen keikan alkua. Se oli upeaa. Pääsin kättelemään heitä kaikkia *-*
Ja… keikka oli ihan mieletön.
Lisää 08-keikasta Fumetsulla.
#13 the Cure | Placebo
→ The Cure
The Cure on myös rock-musiikkitietouden kulmakiviä, etenkin kun puhutaan 80-luvusta tai alternative rockista. Disintengration, Pornography, Boys Don’t Cry, Wish ovat kaikki uraauurtavia ja hienoja pop-albumeita. Mikään bändi ei ole onnistunut ilmaisemaan ja asettamaan angstiaan esille näin majesteetillisesti.
→ Placebo
Placebon albumi Meds tuli ulos 2006, ja näin mainoksen siitä metrossa. Jotenkin tämän jälkeen Placebon Without You I'm Nothing sekä Sleeping With Ghosts ajautuivat levysoittimeeni - enkä ole enää ihan varma miten. Placebon musiikki pelasti varhaismurrosikäni, yksinkertaisesti sanottuna.
☆ Placebo @ Jäähalli 27.5.07
Placebon kiertueen ulottuminen Suomeen ensimmäisen kerran kymmeneen vuoteen aiheutti minussa hillittömän fanityttökohtauksen. En voinut uskoa asiaa todeksi. Edellinen vuosi oli ollut vielä Placebon suurkulutuksen aikaa. Onnistuin saamaan liput pian loppuunmyydylle keikalle, D-katsomoon tosin, minulle ja ystävälleni. Keikka oli uskomaton kokemus minulle, ja muistan itkeneeni Jäähallin pihalla kaatosateessa konsertin jälkeen.
#14 David Bowie | Sex Pistols
→ David Bowie
David Bowie oli yksi isäni minulle johdattamia suuruuksia. The Rise And Fall Of Ziggy Stardust And The Spiders From Mars oli levy joka oli suosikkini pitkään ollessani 9-10 -vuotias. Aika pian tutustuin muihinkin Bowie levyihin, kuten Hunky Doryyn ja Alladdin Saneen. Bowien kokeellisemman, myöhemmän tuotannon löysin kasari- ja goottirock -innostukseni kautta vasta myöhemmin. Bowien ansiosta olen tutustunut moniin muihin artisteihin, kuten edellä mainittuun Pink Floydiin.
→ Sex Pistols
→ Public Image Ltd.]
Ja Bowien kautta päästiin myös Sex Pistolsiin. Luonnollinen kiertokulku vei minut glam rockista punkiin, ja löysinkin faijani levyhyllystä 4CD kokoelman punkia. Siitä siirryttiinkin sitten salamannopeasti Sex Pistolsin Jubilee -levyyn. Sex Pistols muokkasi ajatusmaailmani kuten Manic Street Preachers myöhemmin, ja määritteli myöhemmin myös pukeutumiseni [irokeesi leikattu kuudennella luokalla, samoihin aikoihin hankittu myös ensimmäinen luotivyö]. Tutustuin punkiin ja Sex Pistolsiin myös kirjallisuuden kautta, erityisesti John Lydonin kirjan No Irish, No Blacks, No Dogs kautta.
→ Public Image Ltd.]
Ja onhan se selvää, että John Lydonin myöhempi kokoonpano PiL tuli tarkistettua myös. Flowers of Romance -albumi oli aikamoinen järkytys aluksi - en saanut siihen mitään kosketusta. [Happy? -kuitenkin muutti koko asian.
#15 Radiohead
Kyllä vain, Radiohead. Radioheadiin törmäsi jatkuvasti musiikkilehdistössä [kuten siihen aikaan myös Interpoliin], ja päätin ottaa selvää ko. bändistä. Löysin kotoa The Bendsin, Pablo Honeyn sekä My Iron Lung -EP:n. Kokeilin ensimmäiseksi the Bendsiä, ja sain omatunnontuskia siitä, että pidin Radioheadista.
Olin niihin aikoihin vannoutunut "vanhan musiikin" kuuntelija. Mikään uusi [80-luvun jälkeen aloittanut yhtye] ei voinut olla hyvää. Radiohead kuitenkin oli.
Muistan kuinka kerroin parhaalle kaverilleni asiasta, kuin uskoni olisi järkkynyt.
Puolen vuoden päästä the Bends oli muotoutunut erittäin tärkeäksi levyksi minulle. Kuuntelin sen aina, kun olin masentunut ja kun olin päässyt Street Spirit [Fade Out]in loppuun, oli musiikki vienyt ahdistuksen mukanaan.
The Bends on minusta yhä paljon parempi kuin OK Computer.
